Operaatio Barbarossa

Operaatio Barbarossa
Osa itärintamaa toisessa maailmansodassa
Päivämäärä	22. kesäkuuta – 5. joulukuuta 1941
Paikka	Neuvostoliitto
Lopputulos	Saksan ja sen liittolaisten strateginen jumiutuminen, taktinen voitto
Osapuolet
Saksa Romanian kuningaskunta  Suomi  Italia Unkari Slovakia Kroatia	Neuvostoliitto
Komentajat
Adolf Hitler Walther von Brauchitsch Franz Halder Wilhelm Ritter von Leeb (Pohjoinen armeijaryhmä) Fedor von Bock (Keskustan armeijaryhmä) Gerd von Rundstedt (Etelän armeijaryhmä) Carl Gustaf Emil Mannerheim Ion Antonescu László Bárdossy Miklós Horthy Benito Mussolini Giovanni Messe	Josif Stalin Georgi Žukov Aleksandr Vasilevski Semjon Budjonnyi Kliment Vorošilov Semjon Timošenko Markian Popov Fjodor Kuznetsov Dmitri Pavlov Ivan Tjulenev Mihail Kirponos
Vahvuudet
noin 3,9 miljoonaa (sis. reservi) 3 600 panssarivaunua 4 389 lentokonetta	noin 2,8 miljoonaa (aluksi, myöhemmin 5 miljoonaa lisää)
Tappiot
300 000 kaatunutta 500 000 haavoittunutta 150 000 kadonnutta 2 093 lentokonetta 2 758 panssarivaunua (1941)	yli 802 191 kaatunutta 3 000 000 haavoittunutta 3 300 000 vangittua 21 200 lentokonetta 20 500 panssarivaunua (1941)
Infobox OKNimi-testi OK

Operaatio Barbarossa (saks. Fall Barbarossa, ’tapaus Barbarossa’) oli koodinimi, joka viittasi Saksan hyökkäykseen Neuvostoliittoon toisen maailmansodan aikana vuonna 1941. Suurhyökkäys käynnisti Euroopan itärintaman vastineena länsirintamalle, jossa Saksa oli edellisenä vuonna vallannut Ranskan.

Hyökkäyksen taustalla oli Adolf Hitlerin ja kansallissosialistien ajama oppi elintilasta (Lebensraum) idästä. Hitler oli esitellyt elintilaopin 1920-luvulla julkaistussa kirjassaan Taisteluni. Hitlerin mukaan Saksan tulisi laajentua itään eli Neuvostoliiton suuntaan, sillä idässä nähtiin olevan runsaasti tilaa Saksan kasvavalle väestölle sekä Saksan tarvitsemia raaka-aineita, kuten öljyä. Neuvostoliitolta vallatuille alueille oli tarkoitus asuttaa miljoonia saksalaisia osana idän yleissuunnitelmaa. Operaatio nimettiin Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisarin Fredrik I Barbarossan mukaan, joka johti vuonna 1189 aloitettua kolmatta ristiretkeä.

Tehokkaaseen salamasotaan perustuneen hyökkäyksen odotettiin lamauttavan ja kukistavan Neuvostoliiton nopeasti. Kesällä ja syksyllä 1941 eteneminen olikin ripeää, ja Saksa sai haltuunsa laajoja maa-alueita ja miljoonia sotavankeja. Saksan sodanjohto oli kuitenkin aliarvioinut Neuvostoliiton sotilaallisen potentiaalin ja reservien koon, ja hyökkäys jumiutui vuoden loppuun mennessä. Moskovan taistelussa Saksa kärsi huomattavan tappion. Neuvostoliitosta tuli osa maailmansodan liittoutuneita, ja se sai huomattavasti materiaaliapua Isosta-Britanniasta ja Yhdysvalloista. Sota jatkui vuoteen 1945 asti, ja se päättyi Saksan antautumiseen pian Berliinin taistelun jälkeen.

Taustaa

Saksan ja Neuvostoliiton kumppanuus

Katso myös: Neuvostoliiton ja Saksan suhteet ennen toista maailmansotaa

Saksan ja Neuvostoliiton hyökkäämättömyyssopimus oli voimassa elokuusta 1939 aina operaatio Barbarossan alkamiseen asti. Kuvassa saksalainen ja neuvostoliittolainen upseeri tapaavat Puolan valtauksen aikana syyskuussa 1939. Puola jaettiin maiden kesken Molotov–Ribbentrop-sopimuksessa solmitun etupiirijaon mukaisesti.

Hieman ennen toisen maailmansodan syttymistä Saksa ja Neuvostoliitto solmivat 23. elokuuta 1939 Molotov–Ribbentrop-sopimuksena tunnetun hyökkäämättömyyssopimuksen. Siinä maat sitoutuivat olemaan liittymättä sellaiseen valtaryhmittymään, joka oli tähdätty toista sopimusosapuolta vastaan. Sopimuksella Saksa sai turvattua itäisen selustansa sen varalta, että sota syttyisi länsivaltojen kanssa. Lisäksi sopimuksen salaisessa lisäpöytäkirjassa sovittiin etupiirijaosta, jossa Puola, Romania, Baltian maat ja Suomi jaettiin Saksan ja Neuvostoliiton etupiireihin.

Sekä Hitler että Neuvostoliiton johtaja Josif Stalin ennakoivat, että Saksa ja Neuvostoliitto tulisivat ajautumaan keskinäiseen sotaan ennemmin tai myöhemmin. Saksa oli esimerkiksi vuonna 1936 solminut Neuvostoliiton-vastaisen Antikomintern-sopimuksen, ja syksyllä 1940 se vahvisti liittonsa akselivaltojen eli Italian ja Japanin kanssa osana kolmen vallan sopimusta. Stalin taas näki Yhdysvallat ja Ison-Britannian tulevina liittolaisinaan. Keväällä 1941 Stalin totesi, että vain Neuvostoliitolla ja Yhdysvalloilla olisi riittävästi resursseja Saksan kukistamiseksi.

Neuvostoliitolle hyökkäämättömyyssopimus ja ystävyyssopimus tarjosivat lisäaikaa valmistautumiseen Saksan vastaiselle sodalle, kun taas Saksalle sopimus merkitsi turvallisuustakuuta siitä, ettei Neuvostoliitto yhdessä Ranskan ja Yhdistyneen kuningaskunnan kanssa hyökkäisi Saksaa vastaan Saksan hyökätessä Puolaan. Sen sijaan Neuvostoliitto osallistui hyökkäykseen ja jakoi Puolan Saksan kanssa syksyllä 1939. Saksalle liitto Neuvostoliiton kanssa tarjosi myös raaka-aineita, jotka olisi muuten osaksi haettava Britannian Kuninkaallisen laivaston valvonnan alaisena meriteitse.

Välien kiristyminen

Marraskuussa 1940 Hitler luonnehti Neuvostoliittoa ”Euroopan koko ongelmaksi” ja ilmoitti sotilasjohtajilleen, että välienselvittelyyn tulisi valmistautua. Erimielisyyksiä aiheuttivat vuoden 1940 aikana lukuisat tapahtumat, kuten Saksan asekauppa Suomeen sekä Suomen ja Saksan kauttakulkusopimus. Saksa näki uhkana Neuvostoliiton suorittamat miehitykset Bessarabian ja Pohjois-Bukovinan alueilla Romaniassa heinäkuussa 1940; Hitler huolestui teollisuudelleen elintärkeiden romanialaisten öljykenttien kohtalosta. Molotov–Ribbentrop-sopimuksessa Saksa oli myöntänyt Bessarabian osaksi Neuvostoliiton etupiiriä mutta Pohjois-Bukovinaa ei. Vuoden 1939 myönnytyksiä, kuten Bessarabian luovuttamista sen strategisesta arvosta huolimatta, Hitler oli perustellut sillä, että selustan turvaamiseksi Neuvostoliitto oli määrä pitää tyytyväisenä, kunnes länsirintaman sota olisi ohi. Ranskan kukistamisen jälkeen vuonna 1940 Saksa kuitenkin kasvatti divisiooniensa määrää itärajalla, ja Romanian diktaattori Ion Antonescun toiveesta Saksa siirsi syyskuussa 1940 omia joukkojaan Romaniaan, mikä Neuvostoliiton mukaan rikkoi Molotov–Ribbentrop-sopimusta. Romanialaisalueiden miehitys ilman ennakkovaroitusta sai saksalaiset vahvistamaan joukkojaan myös Pohjois-Norjassa, sillä Hitler pelkäsi neuvostoliittolaisten valtaavan Kolosjoen nikkelikaivoksen Suomen Petsamossa. Hitlerin käskystä Saksan sodanjohto alkoi elokuussa 1940 valmistella operaatio Renntier -nimistä suunnitelmaa, jossa Saksa valtaisi Kolosjoen kaivoksen ja Liinahamarin sataman, mikäli Neuvostoliitto hyökkäisi Suomeen. Epäilyjä Neuvostoliiton uudesta hyökkäyksestä Suomeen vahvisti Baltian maiden miehitys kesällä 1940. Petsamon nikkelin arvo Saksan silmissä alkoi nousta yhtä tärkeäksi kuin Ruotsin rautamalmi, ja sen lisäksi Hitler alkoi vuoden 1940 aikana nähdä Suomen potentiaalisena liittolaisena hyökkäyksessä Neuvostoliittoon.

Vuoden 1940 aikana ilmeni, että Saksan ja Neuvostoliiton alueellisia intressejä oli vaikea sovittaa yhteen. Hitler korosti, että olisi vaarallista antaa Neuvostoliiton lähentyä Ison-Britannian ja Yhdysvaltojen kanssa. Hän perusteli, että Neuvostoliiton kaatuminen lisäisi Japanin valtaa Aasiassa, mikä horjuttaisi Yhdysvaltoja. Kun Yhdysvallat keskittäisi huomionsa Tyynellemerelle, brittien olisi vaikeampaa käydä sotaa Euroopassa. Vuoden 1940 loppuun mennessä Hitler oli varma, että Neuvostoliittoon tulisi hyökätä seuraavana vuonna. Hänelle alettiin rakentaa kenttäpäämajaa Itä-Preussiin. Se valmistui keväällä 1941 ja sai koodinimen Sudenpesä.

Erimielisyydet kärjistyivät keväällä 1941. Jugoslavian kuningaskunnassa tapahtui vallankaappaus, jossa saksalaissuuntausta ajanut hallitus vaihtui saksalaisvastaiseen, mikä haittasi saksalaisten pyrkimystä auttaa liittolaistaan Italiaa sodassa Albaniaa ja Kreikkaa vastaan. Neuvostoliitto teki Jugoslavian kanssa sopimuksen^selvennä Saksan uhan vuoksi, ennen kuin Saksa yllätyshyökkäyksellä valloitti Jugoslavian.

Hyökkäyssuunnittelu

Hitlerin antoi käskyn aloittaa Neuvostoliittoa vastaan kohdistuvan sodan suunnittelu 31. heinäkuuta 1940 Saksan korkeimman sotilasjohdon kokouksessa. Suunnittelu alkoi välittömästi operaationimellä Aufbau Ost, joka annettiin elokuussa. Jatkosuunnittelussa operaatiosta käytettiin koodinimiä Otto ja Fritz.^lähde? Elokuussa 1940 käynnistettiin uusi varusteluohjelma, Rüstungsprogramm B, jolla varauduttiin suurhyökkäykseen. Alun perin Hitler uskoi hyökkäyksen voivan alkaa jo syksyllä 1940, mutta maavoimien komentajat vakuuttivat hänet siitä, ettei suurhyökkäystä voisi toteuttaa niin nopealla aikataululla.

Marraskuussa 1940 Adolf Hitler määräsi voimaan Führerin käskyn numero 18, jonka mukaan idän hyökkäyksen suunnitelmia tuli jatkaa oli poliittisten neuvottelujen tulos mikä tahansa. Joulukuun 18. päivänä Hitler antoi käskyn 21, jossa hyökkäys ja sen strategiset tavoitteet määriteltiin. Operaatio sai koodinimen ”Barbarossa”, ja sen oletettiin käynnistyvän toukokuun 1941 lopulla. Salamasodalla ja nopeilla taktisilla voitoilla Neuvostoliiton odotettiin kukistuvan nopeasti, ja voittaessaan Saksa olisi Hitlerin mukaan saanut haltuunsa valtavat määrät resursseja, kuten pakkotyövoimaa, ruokaa ja öljyä. Saksalaisilla oli todisteita neuvostojoukkojen heikosta aseistuksesta Puolassa, ja myös heikko menestys talvisodassa sai Saksan aliarvoimaan puna-armeijan kyvyt.

Suunnitelman lähtökohtana oli suorittaa hyökkäys leveällä Suomenlahti–Mustameri-linjalla. Hitlerin tavoitteet perustuivat pääosin poliittisiin ja sotataloudellisiin arviointeihin. Hitlerin ensimmäinen tavoite oli Leningradin valtaus, sillä kaupungissa ja sen ympäristössä oli huomattavasti teollisuutta, telakoita ja huollon keskuksia. Toiseksi hän tavoitteli Ukrainan raaka-aineita ja Donetsin seudun sotatarviketeollisuuden haltuunottoa. Saksan maavoimien esikunta oli tavoitteista eri mieltä Hitlerin kanssa ja piti tärkeimpänä tavoitteena pääkaupunki Moskovaa.

Kolme armeijaryhmää

Ensimmäisen hyökkäysluonnoksen laati esikuntapäällikkö Erich Marcks. Suunnitelmassa hyökkäysjoukot olisi jaettu kahteen osaan. Friedrich Paulus kuitenkin paranteli suunnitelmaa ja ehdotti kahden sijaan kolmea armeijaryhmää.

Pohjoinen armeijaryhmä komentajanaan Wilhelm Ritter von Leeb sai kohteekseen Leningradin. Armeijaryhmä käynnisti hyökkäyksensä Itä-Preussista.

Fedor von Bockin komentamasta keskustan armeijaryhmästa muodostettiin kolmesta armeijaryhmistä vahvin. Se aloitti hyökkäyksensä Puolasta, ja sen päätavoitteena oli Neuvostoliiton pääkaupunki Moskova. Hyökkäysreitti mukaili Ranskan Grande Arméen reittiä Minskin ja Smolenskin kautta Moskovaan Napoleonin vuoden 1812 sotaretkellä.

Etelässä toimi etelän armeijaryhmä komentajanaan aluksi Gerd von Rundstedt, jota seurasi Walter von Reichenau, joka kuitenkin kuoli muutaman viikon päästä ja johtoon nousi von Bock. Etelän armeijaryhmä hyökkäsi Puolasta, ja sen tehtävänä oli Ukrainan ja Kiovan valtaus sekä Donbassin teollisuusalueiden haltuunotto. Suurin osa Neuvostoliiton puna-armeijasta oli keskitetty suojaamaan juuri Ukrainaa.

Kokonaisuudessaan Hitler uskoi operaation kestävän neljä kuukautta. Hyökkäyksen aiheuttaman järkytyksen ja saksalaisten nopean liikkuvuuden uskottiin tuhoavan neuvostoliittolaisten taistelutahdon ennen kuin Neuvostoliitto ehtisi käyttää valtavia resurssejaan hyväkseen. Propagandaministeri Joseph Goebbels uskoi Neuvostoliiton ”sortuvan kuin korttitalo.”.

Saksan liittolaiset

Suomi, Unkari ja Romania laskettiin suunnitelmassa todennäköisiksi liittolaisiksi.

Suomen osuus

Pääartikkeli: Suomen ja Saksan sotilasyhteistyö 1940–1941

Katso myös: Jatkosodan hyökkäysvaihe

Suomen joukkojen pisin eteneminen jatkosodan aikana.

Adolf Hitler esitti näkemyksiään hyökkäyksestä Neuvostoliittoon muun muassa kenraalikunnalleen pitämässään puheessa Berliinin valtakunnankansliassa 30. maaliskuuta 1941. Puheessaan Hitler esitti Suomen hyökkäävän kohti Leningradia. Liittolaisena Suomi olisi Hitlerin mukaan miesluvultaan vähäinen ja heikosti aseistettu mutta taistelisi urheasti. Kaksi- ja puolituntinen hyökkäyksen läpikäynti sisälsi myös esityksen Uralin länsipuolisen alueen tulevasta kohtalosta: Hitlerin mukaan alueen pohjoinen osa tulisi kuulumaan Suomeen.

Suomalaisten omien suunnitelmien tavoite oli vaatimattomampi: toukokuussa saksalaisten tiedusteltua Suomen tulevia rajatoiveita Päämaja laati viisi vaihtoehtoa, joista suppein käsitti Karjalan palautuksen ja vuoden 1939 rajojen voimaantulon. Muut vaihtoehdot laajensivat Suomen aluetta asteittain: viidennessä vaihtoehdossa raja kulki Äänisjärven itäpuolella ja Syvärin eteläpuolella. Poliittiseksi perusteluksi saksaksi Jalmari Jaakkola kirjoitti 84-sivuisen WSOYn kustantaman kirjan Die Ostfrage Finnlands, Suomen idänkysymys, 1941. Toisen maailmansodan jälkeen Arvi Korhonen kehitti Suomen osallistumiselle perustelemiseksi ajopuuteorian, ja erillissotateesiksi kutsutun väittämän mukaan Suomi ja Saksa kävivät samaan aikaan kahta erillistä sotaa.

Pohjois-Norjassa ja Pohjois-Suomessa olevien saksalaisjoukkojen päätehtäväksi kaavailtiin vallatun Norjan sekä Petsamon malmikaivosten ja malmialueen Pohjanmaan satamiin yhdistävän Jäämerentien suojaaminen. Toissijainen tehtävä oli yhdessä suomalaisten kanssa hyökätä ja katkaista Muurmannin rata. Suunnitelmassa mainittiin useamman saksalaisdivisioonan ryhmittyvän hyökkäykseen Suomen alueella, Rovaniemen eteläpuolella.

Suomen korkeinta sotilasjohtoa vieraili 25. toukokuuta 1941 Saksan pääesikunnassa Salzburgissa, jossa saksalainen sotilasvaltuuskunta johtajanaan kenraali Alfred Jodl selosti Neuvostoliittoon suunnitteilla olevaa hyökkäystä. Saksalaiset esittelivät yhteistyösuunnitelmaa Saksan ja Suomen taistelujoukkojen välille. Suomea pyydettiin sitomaan Neuvostoliiton joukkoja rajoillaan. Leningradia vastaan suunnattuun hyökkäykseen suomalaiset eivät suostuneet sitoutumaan. Eri aselajien välillä käydyissä jatkoneuvotteluissa Berliinissä 26.–28. toukokuuta vaihdettiin teknisiä ja taktisia tietoja. Kesäkuussa 1941 ennen operaation alkua joukkoja oli Rovaniemen lähistöllä yli 40 000 sotilasta. Suunnitelmassa arveltiin Ruotsin antavan rauta- ja maantiensä käytettäviksi saksalaisjoukkojen kuljetuksiin.

Neuvostoliiton saamat varoitukset

Neuvostoliitto sai Saksan hyökkäysaikeista etukäteen useita kymmeniä ennakkovaroituksia. Niin Neuvostoliiton johtaja Josif Stalin kuin Berliinin-suurlähettiläs Vladimir Dekanozov kieltäytyivät kuitenkin uskomasta niitä. Esimerkiksi Saksan Moskovan-suurlähettiläs, kreivillistä sukua ollut Friedrich-Werner von der Schulenburg, yritti varoittaa Kremliä Hitlerin suunnitelmista. Neuvostoliitossa varoitusten pelättiin kuitenkin olleen brittien levittämää disinformaatiota, jolla länsivaltojen uskottiin pyrkivän aiheuttamaan sota Saksan ja Neuvostoliiton välille. Hitler oli kirjeessään Stalinille uskotellut, että saksalaisjoukkoja siirrettiin itään vain, jotta ne saataisiin brittien pommituslentojen ulottumattomiin. Toukokuun 5. päivänä Stalin nimitti sotaa Saksan kanssa väistämättömäksi, mutta hän päätti luottaa siihen, että saksalaisjoukkojen keskittäminen itään oli korkeintaan painostusta ja uhkailua Hitleriltä: olihan Neuvostoliitolla ja Saksalla edelleen voimassa hyökkäämättömyyssopimus, ja lisäksi Britannia oli edelleen kukistamatta, eikä Hitler Stalinin mukaan tohtisi aloittaa kahden rintaman sotaa. Stalin halusi kuitenkin olla provosoimatta Saksaa ja kielsi asevoimiaan siirtymästä parempiin puolustusasemiin.

Stalin ei uskonut varoituksia vielä hyökkäystä edeltäneenä päivänäkään, vaikka rajalta kantautui tarkkoja tietoja saksalaisten toimista, kuten pioneereista rakentamassa siltoja jokien yli. Varoitus mahdollisesta yllätyshyökkäystä annettiin neuvostojoukoille vasta kesäkuun 21.–22. välisenä yönä. Suurin osa neuvostojoukoista ei kuitenkaan ehtinyt vastaanottaa varoitusta ja joutui täysin yllätetyksi. Varhain aamulla 22. kesäkuuta Stalinille ilmoitettiin, että saksalaiset olivat pommittaneet Sevastopolin laivastotukikohtaa. Hän kuitenkin kieltäytyi edelleen uskomasta, että Hitler oli hyökkäyksen takana. Sen sijaan hän kutsui hyökkäystä saksalaiskenraalien salaa järjestämäksi provokaatioksi. Lopulta Saksan suurlähettiläs kuitenkin välitti Saksan sodanjulistuksen Vjatšeslav Molotoville, ja Molotov välitti sen Stalinille. Saman päivän aikana Stalin luonnosteli hyökkäystä koskeneen puheen, jonka Vjatšeslav Molotov esitti kansalaisille keskipäivällä radiossa. Oman radiopuheen Stalin piti vasta 1. heinäkuuta, ja siinä hän kehotti kansalaisia puolustamaan Neuvostoliittoa poltetun maan taktiikalla.

Operaation toimeenpano

Operaation kartta.

Saksan sodanjohtoa: Adolf Hitler sekä Wilhelm Keitel, Friedrich Paulus ja Walther von Brauchitsch.

Itärintama 9. heinäkuuta – 5. joulukuuta 1941.

Sunnuntaiaamuna 22. kesäkuuta 1941 kello 03.15 operaatio Barbarossa alkoi akselivaltojen lentokoneiden pommitettua Neuvostoliiton hallussa olevia puolalaisia kaupunkeja. Saksalaiset erikoisjoukot valtasivat nopeasti siltoja ja katkoivat puhelinlinjoja. Taisteluun osallistuneiden joukkojen todellisia vahvuuksia on vaikea esittää tarkasti, koska saksalaisten vahvuuksiin sisällytetään myös sotaretkelle varatut reservit. Hyökkäyksen alkaessa saksalaisjoukkojen vahvuus oli noin 3,5 miljoonan sotilasta, yli 3 300 panssarivaunua ja noin 2 500 lentokonetta.

Saksalaisia vastassa oli hieman heikommat neuvostojoukot, joista vain harvat olivat saaneet varoituksen tulevasta hyökkäyksestä. Toisaalta Neuvostoliitolla oli käytössään enemmän aseita ja panssarivaunuja. Vaikka Saksan armeija oli huomattavan mekanisoitu, joutui jalkaväki etenemään suureksi osaksi jalan. Lisäksi hyökkäyksessä käytettiin jo alussa lähes 750 000 hevosta, joita hyödynnettiin kuormajuhtina ja jotka vetivät tykkejä ja huoltokolonnien rattaita. Miehistönkuljetukseen tarkoitetut puolitelavaunut olivat vielä suhteellisen harvalukuisia.

1. vaihe (22. kesäkuuta – 3. heinäkuuta 1941)

Pääartikkelit: Białystokin ja Minskin taistelu, Raseiniain taistelu ja Operaatio München

Saksalaisten hyökkäyksen eteneminen 22. kesäkuuta – 25. elokuuta 1941.

Saksan 3. panssaridivisioonan joukkoja hyökkäyksen alussa kesäkuussa 1941.

Saksan pohjoista armeijaryhmää (saks. Heeresgruppe Nord) vastassa oli kaksi Neuvostoliiton armeijaa. Armeijaryhmään kuulunut 4. panssariryhmän 600 panssarivaunua tunkeutui armeijoiden väliin tavoitteenaan ylittää Niemen- ja Väinäjoki, jotka olivat suurimmat maastoesteet edettäessä Leningradiin. Joukot ylittivat ensimmäisenä päivänä 80 kilometriä edettyään Niemen-joen. Ensimmäisenä päivänä Neuvostoliitto menetti yli 1 200 lentokonetta, joista valtaosan saksalaiset tuhosivat lentokentille ilman, että niitä ehdittiin käyttää.

Italia julisti Neuvostoliitolle sodan illalla 22. kesäkuuta 1941, ja Slovakia julisti sodan seuraavana päivänä. Vielä kesäkuun aikana sodan julistivat myös Suomi ja Unkari sen jälkeen, kun Neuvostoliitto oli pommittanut niiden alueita.

Raseiniain lähellä Neuvostoliiton III ja XII mekanisoitu armeijakunta tekivät vastahyökkäyksen saksalaisten panssarikärkeä vastaan. Sitä seuranneiden neljän vuorokauden taisteluiden aikana saksalaisjoukot saartoivat ja tuhosivat polttoaine- ja ammuspulasta sekä yhtenäisen johdon puutteesta kärsivät neuvostopanssarit.

Ensimmäisen viikon taisteluissa tuhoutui 90 prosenttia rintamalla olleista Neuvostoliiton panssarijoukoista.^lähde? Saksalaisjoukot ylittivät Väinäjoen lähellä Daugavpilsiä päästen iskuetäisyydelle Leningradista. Hitler määräsi huoltotilanteen heikennyttyä panssarijoukot pysähtymään ja niiden tuli odottaa eteneviä jalkaväkijoukkoja. Etenemisen pysähtyessä neuvostojoukot ryhmittivät joukkonsa uudelleen puolustamaan Leningradia.

Saksan keskustan armeijaryhmään kuuluivat 2. ja 9. armeija, 2. ja 3. panssariryhmä sekä muita joukkoja. Niitä vastassa oli neljä Neuvostoliiton armeijaa eli 3., 4., 10. ja 11. armeija. Panssariryhmien tavoitteena oli Minskin valtaus ja samalla estää neuvostojoukkojen vetäytyminen. 3. panssariryhmä murtautui kahden neuvostorintaman saumasta ylittäen Neiman-joen ja saman aikaisesti 2. panssariryhmä ylitti Bug-joen. Ryhmien hyökätessä 2. ja 9. armeija piirittivät Białystokissa puolustukseen asettuneet neuvostojoukot. Panssariryhmät kohtasivat 27. kesäkuuta edettyään 320 kilometriä Minskissä muodostaen suuren motin Minskin ja Puolan rajan väliselle alueelle. Motissa oli kaikkiaan 32 kivääri-, kahdeksan panssari-, motorisoidun-, ratsuväki- ja tykistödivisioonan jäännökset. Kolmen saarretun armeijan jäännökset tuhottiin 3. heinäkuuta mennessä.

Armeijaryhmän jatkaessa etenemistään se kohtasi Dniepr-joella puolustukseen ryhmittyneenä viisi Neuvostoarmeijaa (16., 19., 20., 21. ja 22. armeija), joista kolme saarrettiin ja lopulta tuhottiin Smolenskissa. Kaksi muuta armeijaa kärsivät kovia tappioita, mutta niitä ei kyetty tuhoamaan. Taistelut kuitenkin kuluttivat eteneviä saksalaisjoukkoja, joka menetti 2. elokuuta mennessä kaikkiaan 74 500 sotilasta saaden täydennyksenä vain 23 000.

Saksan etelän armeijaryhmää vastassa oli kolme Neuvostoarmeijaa (5., 6. ja 26. armeija). Alueen neuvostojohto reagoi nopeammin kuin muualla ja saksalaiset kohtasivat kovempaa vastarintaa. Saksalaiset läpäisivät puolustuksen armeijoiden saumoista 1. panssariryhmän läpäistessä Neuvostoliiton 6. armeijan rintaman tavoitteenaan Brody. Neuvostojoukot aloittivat 26. kesäkuuta panssariryhmän pysäyttämiseksi viiden mekanisoidun armeijakunnan voimin vastahyökkäyksen, jonka seurauksena kumpikin osapuoli kärsi kovia tappioita.

Haastava maasto

Hyökkäysalue oli pinta-alaltaan valtava ja sisälsi hyvin vaihtelevaa maastoa. Vuoristot, suot ja metsät pakottivat saksalaiset kulkemaan pitkin tiettyjä hyökkäysuria, joita puna-armeija pystyi helposti puolustamaan. Hyökkäysurien hallinnasta käytiin verisiä taisteluita. Teitä oli vähän ja ne olivat heikosti pohjustettuja, mikä vaikeutti niin etenemistä kuin joukkojen huoltoa. Myös rautatiet olivat harvalukuisia, ja niissä oli eri raideleveys kuin Saksassa. Ilmasto oli haastava fsuurine lämpötilavaihteluineen. Lisäksi saksalaisten kartat osoittautuivat epätarkoiksi.

”	Mikään ei pitänyt paikkaansa. Pääteiden kohdalla ei välttämättä ollut mitään. Toisinaan taas kärrypoluksi merkitty tie olikin valtatie. Kartoissa teollisuusalueeksi merkitty alue osoittautuikin tutkittaessa suoksi tai metsäksi. Aroksi merkityllä alueella edetessämme saatoimme yhtäkkiä törmätä moderniin teollisuusalueeseen. Joukoillemme jaetut kartat pitivät paikkansa vain harvoin, jos silloinkaan.	”
– Sotamarsalkka Gerd von Rundstedtin kommentti hyökkäysjoukkojen äärimmäisen epätarkoista kartoista.

2. vaihe (3. heinäkuuta – 5. elokuuta 1941)

Pääartikkeli: Smolenskin taistelu

Saksalaisten eteneminen jatkui 3. heinäkuuta, mutta siihen mennessä vetäytyneet neuvostojoukot oli ryhmitetty uudelleen. Lisäksi rankat sateet hidastivat saksalaisjoukkojen etenemistä. Neuvostojoukot aloittivat Smolenskiin pyrkivää Keskustan armeijaryhmää vastaan hyökkäyksen ja seuranneissa taisteluissa joutui kolme neuvostoarmeijaa pihteihin kahden saksalaisen panssariarmeijan väliin, mutta saksalaiset saivat saartorenkaan suljettua vasta 26. heinäkuuta. Kaikkiaan 300 000 neuvostosotilasta joutui sotavankeuteen, mutta noin 100 000 sotilasta pääsi saartorenkaan aukosta pakenemaan.

3. vaihe (5. elokuuta – 2. lokakuuta 1941)

Pääartikkelit: Umanin taistelu, Kiovan taistelu ja Leningradin piiritys

Heinäkuun puoliväliin mennessä saksalaisjoukot olivat edenneet lähes Kiovaan. 1. panssariarmeija jatkoi etenemistään kohti etelää, ja 17. armeija iski itään saartaen kolme neuvostoarmeijaa lähellä Umania. Motin murruttua joukot jatkoivat kohti pohjoista ylittäen Dniepr-joen. Keskisen armeijaryhmästä irrotettu 2. panssariarmeija ylitti Desna-joen 2. armeijan suojatessa joukkojen oikean sivustan. Panssariarmeijoiden väliselle alueelle jäi saarroksiin neljä neuvostoarmeijaa sekä osia kahdesta muusta.

Leningradiin pyrkivää 4. panssariarmeijaa täydennettiin Keskisen armeijaryhmän panssariyhtymillä. Vaunut murtautuivat 8. elokuuta neuvostojoukkojen ryhmityksen läpi, jolloin 16. armeija eteni koilliseen ja 18. armeija puhdisti Viron metsäveljien kanssa Viron alueen neuvostojoukoista edeten Peipsijärvelle.

Hitler määräsi 21. elokuuta Moskovaan suuntautuneen hyökkäyksen keskeytettäväksi ja siirsi painopisteen Ukrainan ja Leningradin suuntiin. Elokuun loppuun mennessä 4. panssariarmeija oli edennyt 48 kilometrin päähän Leningradista. Saman aikaisesti suomalaisjoukot olivat edenneet Laatokan kahta puolta saavuttaen vanhan valtakunnan rajan.

Hitler antoi määräyksen Leningradin valtaamisesta ilman vankien ottamista. Pohjoinen armeijaryhmä aloitti 9. syyskuuta hyökkäyksen, joka eteni kymmenessä päivässä 11 kilometrin päähän kaupungista. Tämän jälkeen eteneminen hidastui ja tappioiden kasvaessa Hitler määräsi kaupungin näännytettäväksi valtauksen osoittauduttua odotettua vaikeammaksi. Keskisen armeijaryhmän luovutettua panssarinsa se ryhmittyi puolustukseen torjuen useita neuvostojoukkojen vastahyökkäyksiä ja kärsien ensimmäisen taktisen tappion etenemisen alettua. Hitler määräsi armeijaryhmän jatkamaan etenemistään kohti Moskovaa. 3. ja 4. panssariryhmä irrotettiin Leningradin piirityksestä ja ne siirrettiin Keskiselle armeijaryhmälle.

Ennen hyökkäyksen jatkamista piti saattaa päätökseen Kiovan alueen taistelut. Puolet armeijaryhmän joukoista siirrettiin etelään Kiovan selustaan ja saman aikaisesti Etelän armeijaryhmä aloitti hyökkäyksen Dniepr-joen sillanpäästä kohti pohjoista. Kiovan alueella olleet neuvostojoukot jäivät mottiin armeijaryhmien kohdatessa 19. syyskuuta. Kymmenen seuraavan päivän aikana motti tyhjennettiin saksalaisten saadessa lähes 600 000 sotavankia. Neuvostoliiton 5., 21., 26. ja 37. armeija menettivät taistelussa 452 000 miestä ja 3 867 tykistöasetta.

4. vaihe (2. lokakuuta – 5. joulukuuta 1941)

Pääartikkeli: Moskovan taistelu

Neuvostoliittolaisten linnoitustöitä Moskovan edustalla lokakuussa 1941.

Kiovan taistelun päätyttyä neuvostojoukoilla ei ollut enää miesylivoimaa, eikä joukoilla ollut enää käytettävissään koulutettua reserviä. Moskovan puolustamiseksi Stalinilla oli käytettävissään 83 divisioonaa, joissa oli 800 000 sotilasta. Näistä kuitenkin oli valmiiksi varustettuja ja koulutettuja ainoastaan 25. Saksalaiset aloittivat operaatio Taifuunin eli hyökkäyksen Moskovaan 2. lokakuuta. Keskisen armeijaryhmän edessä oli joukko puolustuslinjoja, joista ensimmäinen oli Vyazmassa ja seuraava Mozhayskissa.

Ensi-isku yllätti neuvostojoukot, kun 2. panssariarmeija valtasi 121 kilometriä puolustuslinjojen eteläpuolella olevan Oryolin. Kolme päivää myöhemmin panssariarmeija jatkoi hyökkäystään Bryanskiin 2. armeijan hyökätessä samanaikaisesti lännestä. Neuvostoliiton 3. ja 13. armeija joutuivat täten etenevien armeijoiden väliin mottiin. Pohjoisessa 3. ja 4. panssariryhmä hyökkäsivät Vyazmaan sitoen 19., 20., 24. ja 32. armeijan taisteluun. Keskinen armeijaryhmä oli siten murtanut Moskovan ensimmäisen puolustuslinjan. Moteista saatiin 673 000 sotavankia, mikä kasvatti sotatoimien alettua saatujen sotavankien lukumäärän kolmeen miljoonaan. Moskovan puolustamiseen oli tämän jälkeen käytettävissä ainoastaan 90 000 sotilasta ja 150 panssarivaunua.

Kelirikko (rospuutto, ven. rasputitsa) hidasti saksalaisten etenemistä.

Saksan 3. panssariarmeija mursi 13. lokakuuta neuvostojoukkojen puolustuksen noin 140 kilometrin päässä Moskovasta, ja kaupunki siirrettiin sotilashallinnon valvontaan. Pitkään jatkuneet sateet olivat kuitenkin muuttaneet päällystämättömät tiet mudaksi, joten saksalaiset pääsivät etenemään vain runsaat kolme kilometriä päivässä. Samalla etenevien joukkojen huoltotilanne heikkeni merkittävästi. Ylijohto määräsi etenemisen pysäytettäväksi 31. lokakuuta joukkojen järjestämiseksi. Tämä antoi Neuvostoliitolle mahdollisuuden parantaa asemiaan sekä keskittää alueelle uusia joukkoja. Runsaassa kuukaudessa perustettiin yksitoista uutta armeijaa, joihin kuului 30 divisioonaa Kaukoidästä vapautuneita siperialaisia joukkoja. Siperiasta tuotiin myös runsaat tuhat panssarivaunua ja tuhat lentokonetta.

Maan jäädyttyä 15. marraskuuta saksalaiset jatkoivat hyökkäystään kohti Moskovaa. Viivästyminen oli tarjonnut joukkojen kaipaamaa lepoa, ja siten miehet olivat valmiit jatkamaan, mutta huollon järjestämiseksi tauko ei ollut riittävä. Eteneviä joukkoja vastassa olivat Neuvostoliiton 5., 16., 30., 43., 49. ja 50 armeijat. Saksalaisten suunnitelman mukaan 3. ja 4. panssariarmeijan piti ylittää Moskovan kanava ja saartaa kaupunki koillisesta. 2. panssariarmeija hyökkäsi Tulaan, jonka jälkeen se jatkaisi etenemistä etelästä kohti Moskovaa. Neuvostojoukkojen reagoidessa sivustoilla oleviin uhkiin iskisi 4. armeija keskustaan. Kaksi viikkoa kestäneiden kiivaiden taisteluiden jälkeen saksalaiset etenivät hitaasti kohti Moskovaa. Etelästä hyökänneen 2. panssariarmeijan eteneminen oli kuitenkin pysähtynyt. Neuvostoliiton 49. ja 50. armeijan siperialaisjoukot aloittivat 22. marraskuuta vastahyökkäyksen lyödäkseen 2. panssariarmeijan, joka joutui vetäytymään. Saksan 4. panssariarmeija työnsi Neuvostoliiton 16. armeijan tieltään ja se onnistui ylittämään Moskovan kanavan ja siten aloittamaan kaupungin saartamisen.

Moskovan taistelu: saksalaisia Moskovan lähistöllä marraskuussa 1941. Wehrmachtin sotilaita koetteli ankara pakkanen.

Saksan 258. jalkaväkidivisioona oli 2. joulukuuta ainoastaan 24 kilometrin päässä Moskovasta ja sen asemista näki Kremlin kupolit. Saman aikaisesti kuitenkin alkoi talven ensimmäinen lumimyrsky. Tiedustelupataljoona käväisi Khimkissä, joka oli ainoastaan kahdeksan kilometrin päässä kaupungista ja se valtasi Moskovan-Volgan kanaalin sillan sekä rautatieaseman. Paikka oli samalla saksalaisten etenemisen kaukaisin piste. Saksalaisjoukot eivät olleet varustettuja talveen.

Operaation päättyminen

Neuvostoliitto aloitti 5. joulukuuta vastahyökkäyksen, joka työnsi saksalaisjoukkoja noin 320 kilometriä länteen. Saksalaisjoukot olivat vuoden 1941 aikana kärsineet itärintamalla yli 210 000 miehen tappiot kaatuneina ja kadonneina sekä 620 000 sotilasta haavoittuneina. Kolmannes tappioista oli tullut lokakuun alun jälkeen.

Neuvostoliiton kykyyn torjua Moskovan alueella Moskovan kaupunkia poliittisena, teollisena ja liikenteellisenä rautatiekeskuksena vastaan vaikutti Neuvostoliiton varmistuminen siitä, että sillä on varaa vetää Siperiasta erittäin talvitoimintakykyisiä joukko-osastoja ilman Japanin hyökkäyksen uhkaa Kaukoidässä Neuvostoliittoa vastaan. Osaltaan tähän on uskottu vaikuttaneen Saksan Tokion suurlähetystössä toimineen Neuvostoliiton tiedustelijan Richard Sorgen lähettämät tiedot.

Itärintama operaation jälkeen

Pääartikkeli: Kaukasuksen taistelut

Epäonnistuneen Moskovan taistelun jälkeen Hitler keskitti katseensa Kaukasukseen Bakun öljykentille. Kesäkuussa 1942 Saksa aloitti jälleen etenemisen rintaman eteläosalla ja saavutti elokuun loppuun mennessä Volgan rannalla olevan Stalingradin kaupungin. Kaukasuksella saksalaisjoukot etenivät alle sadan kilometrin päähän Kaspianmerestä. Stalingradin taistelussa akselivallat menettivät noin 850 000 sotilasta, mikä merkitsi käännekohtaa toisessa maailmansodassa. Tämän jälkeen aloite siirtyi puna-armeijalle, jolloin Kaukasukselle edenneet joukot joutuivat vetäytymään välttyäkseen laajaan mottiin joutumiselta. Heinäkuussa 1943 käydyssä Kurskin taistelussa Saksan sodankäynti muuttui jatkuvaksi perääntymiseksi.

Partisaanit ja vapaaehtoiset

Puna-armeijan taistelutahto oli Saksan hyökkäyksen alettua heikko. Moraali kuitenkin kasvoi vuoteen 1942 mennessä, ja lisäksi saksalaisjoukkojen selustoihin muodostettiin partisaaniryhmiä, jotka hankaloittivat Saksan armeijan huoltoa. Neuvostoliitossa sotaa alettiin nimittää suureksi isänmaalliseksi sodaksi.

Saksan armeija sai paljon vapaaehtoisia sotilaita taistelemaan Neuvostoliittoa vastaan. Yksi huomattavista vapaaehtoisyksiköistä oli Venäjän vapautusarmeija. Vuonna 1941 useilla hyökkäysalueilla siviilit suhtautuivat saksalaisiin hyökkääjiin myönteisesti: erityisesti puolalaisten, liettualaisten, latvialaisten ja virolaisten asuttamilla alueilla saksalaiset saatettiin kokea vapauttajina, sillä neuvostohallintoa oli pidetty ankarana ja alistavana. Ajan kanssa saksalaisiin alettiin kuitenkin suhtautua monilla alueilla yhä kielteisemmin, ja partisaanitoiminta kasvoi. Partisaanit välttivät suuria yhteenottoja ja pyrkivät sen sijaan heikentämään ja harventamaan saksalaisosastoja.

Operaatio populaarikulttuurissa

Hyökkäystä motivoimaan valmistettiin muun muassa ”Von Finnland bis zum Schwarzen Meer” (Suomesta Mustalle merelle) -marssilaulu, jossa ”Führer befiehl, wir folgen dir!”. Laulun sävelsi Norbert Schultze.

Lähteet

• Beevor, Antony: Toinen maailmansota. (Alkuteos The Second World War, 2012.) Suomentanut Jorma-Veikko Sappinen. Helsinki: WSOY, 2012. ISBN 978-951-0-36462-8
• Braithwaite, Rodric: Moscow 1941: A City & Its People at War. Profile Books, 2006. ISBN 978-1-86197-759-5 (englanniksi)
• Kershaw, Ian: Hitler. (Alkuteos Hitler (2008), lyhennetty laitos kaksiosaisesta teoksesta Hitler 1889–1936: Hubris (1998) ja Hitler 1936–1945: Nemesis (2000)) Suomentanut Ilkka Rekiaro. Helsinki: Otava, 2010. ISBN 978-951-1-22804-2
• Könönen, Janne: Hitler ja Suomi: Pohjolan luonnonvarat ja suurvaltasota. Helsinki: Tammi, 2022. ISBN 978-952-04-3438-0
• Lucas, James: Itärintama: Saksan sota Neuvostoliittoa vastaan 1941–1945. (Alkuteos War on the Eastern Front – The German Soldier in Russia, 1941–1945, 1991.) Helsinki: Koala-Kustannus, 2003. ISBN 952-5186-50-4

Kirjallisuutta

• Korhonen, Arvi: Barbarossa-suunnitelma ja Suomi. Porvoo: WSOY, 1961.

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Operaatio Barbarossa Wikimedia Commonsissa